Lahjakkuuden riittämättömyydestä

Oma harjoitustyö syyskuulta 2012. 8B lyijykynä.

"Jos mullakin olis tuommoiset lahjat niin kyllähän mäkin... Helppohan se sun on, kun sä oot niin lahjakas!" Ehkä olet itsekin sanonut näin. Tai kuullut jonkun sanovan. Lause voi kuullostaa kehulta, mutta siinä on myös sisäänrakennettuna oletus, joka ei pidä paikkaansa. Nimittäin lahjakkuuden riittävyys jonkin taidon omaamiseen.

Epäilemättä kaikilla on taipumuksia kehittyä joissakin asioissa toisia ripeämmin. Omissa lapsissanikin sen huomaan; ensimmäinen osasi vuoden ikäisenä sanoa nelisenkymmentä sanaa, kun toinen lausui parivuotiaana vasta muutamia. Tämä blogi keskittyy lapsieni sijasta graafiseen suunnitteluun ja kuvittamiseen. Siksi pyrinkin kirjoittamaan lahjakkuudesta blogini näkökulmasta.

Tästä projekti alkoi

Aiemmassa blogikirjoituksessani sivusin Malcolm Gladwellin 10 000 tunnin sääntöä. Gladwellin mukaan treenaamalla jotakin asiaa edellämainitun tuntimäärän oppii hallitsemaan sen. Hyvä esimerkki tästä löytyy vaikkapa kuvataiteen puolelta. Amerikkalainen 22-vuotias nuori mies Jonathan Hardesty halusi intohimoisesti oppia piirtämään. Hän aloitti urakan vuoden 2002 syyskuussa ja tuli dokumentoineeksi projektiaan Concept Art-nimisen sivuston keskustelufoorumille. Vasemmalla olevasta kuvasta selviää Jonathanin aloitustaso.

Neljä vuotta myöhemmin

Neljä vuotta myöhemmin Hardesty pystyi maalaamaan mm. oikealla olevan pääkallon. En ota kantaa siihen, oliko Jonathan suuri taiteilija 10 000 tunnin harjoittelun jälkeen. Selvää on  kuitenkin se, että piirustustaito oli harjoittelun seurauksena kehittynyt hämmästyttävän paljon. Osa siitä selittynee lahjakkuudella, mutta epäilemättä suurin osa Jonathanin taidoista oli seurausta päättäväisestä ja intohimoisesta harjoittelusta.

Intohimo ja mielekkyys. Sisäsyntyinen nautinto jostakin asiasta. Näistä asioista koostuu mielestäni lahjakkuus. Nämä tekijät auttavat uppoutumaan ja sysäävät eteenpäin oppimisessa. Uppoutuminen on syvää keskittymistä. Tekemisen täytyy olla mielekästä jotta siihen uppoutuu kokonaisvaltaisesti.  Jos asia ei tunnu mielekkäälle, kiinnostusta oppimiseen ei ole, eikä näin ollen myöskään hedelmällistä pohjaa pitkäaikaismuistiin jäävälle oppimiselle.

Lahjakkuus on mielestäni sisältä päin tulevaa syvää kiinnostusta johonkin asiaan. Intohimoinen kiinnostus avaa portit kehittymiseen. Taidon saavuttaminen puolestaan vaatii valtavan määrän harjoittelua. Pelkkä lahjakkuus ei siihen riitä.

Innovatiivisuudesta ja ammattitaidosta

Lainaisin kirjastosta muutama päivä sitten kirjan "8000 years of ornament. An illustrated handbook of motifs", jonka on kirjoittanut Eva Wilson. Törmäsin kirjassa lauseeseen, joka pysäytti pohtimaan suhtautumistani omaperäisyyteen. Eva Wilson kirjoittaa:

" A craftsman is trained to execute his craft to perfection, not to create new designs - that has always been the preserve of the specially gifted, innovative artist who changes or invents new designs..."

Vaikka teos käsittelee ornamenttikuvioita, voidaan Wilsonin esittämää ajatusta ammattitaidon ja innovatiivisuuden suhteesta laajentaa kuvittamisen tai graafiseen suunnittelun aloille. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että ollakseni hyvä suunnittelija minun täytyisi olla omaperäinen ja löytää oma tyylini, jolla erottuisin muista. Pikkuhiljaa olen huomannut, kuinka järjetön tuo ajatus on.

Paul Rand, eräs kaikkien aikojen tunnetuimmista graafisista suunnittelijoista toteaa tässä youtube pätkässä:

"Don't try to be original. Just try to be good...originality isn't something you decide you're going to be... that's the product of your brain"

Randin toteamuksessa on järkeä. Ei kuulosta kovinkaan mielekkäältä, että heräisin jonakin aamuna ja toteaisin pesemättömin hampain, tukka sojottaen aikovani olla tänään todella omaperäinen. Omaperäisyys kehityy kokemusten kautta sisäsyntyisesti, jos on syntyäkseen.Yleensä nekin, jotka ovat tulleet kehittäneeksi oman tyylinsä, ovat tehneet sen lainaamisen ja yhdistelemisen kautta. Kehitystä tapahtuu, kun vanhan tiedon päälle kerrytetään uutta. Rand itse sai vaikutteita tyyliinsä eurooppalaisilta taiteen ja designin pioneereilta.

Todennäköisyys tulla ammattitaitoiseksi, jopa taitavaksi, on huomattavasti suurempi kuin todennäköisyys tulla aidosti innovatiiviseksi tai omaperäiseksi alan pioneeriksi, Suureksi Uudistajaksi. Ammattitaito kehittyy ja elää aktiivisesta ja intohimoisesta tutkimisesta ja harjoittelusta. Halusta kehittää itseään. Selvää on, että laadukasta harjoittelua on käytännön taitojen hiomisen ohella esimerkiksi tutustua alan historiaan ja merkkiteoksiin. Esimerkiksi Milton Glaser tai Jan Tschichold eivät olisi nousseet asemaansa graafisen suunnittelun legendoina ilman alansa perinpohjaista tuntemusta ja jatkuvaa intoa oppia uutta. Moni muistaa Jan Tschicholdin modernin typografian suurena pioneerina ja puolestapuhujana. Kaikki eivät muista sitä, että hän tunsi ja tutki aktiivisesti typografian historiaa. Tschichold oli myös erittäin taitava kalligrafi.

Legendoista toinen, Milton Glaser, lainaa Malcolm Gladwellia ja toteaa, että harjoittelemalla 10 000 tuntia, opitaan jokin asia hallitsemaan. Luit oikein: 10 000 tuntia. Sen voi laskea vaikkapa näin: Viitenä päivänä viikossa, kahdeksan tuntia harjoitusta. Viiden vuoden ajan. Hitaaseen harjoitteluun perustui esimerkiksi klassinen taidekoulutus. Nykyihmisestä tuskastuttavalta vaikuttavat pitkäpiimäiset toistot, joissa piirrettin ensin tutkielmia antiikin patsaista, jonka jälkeen siirryttiin elävien mallien piirtämiseen kehitti kaikessa tylsyydessään tuleville taiteilijoille raudanlujan osaamispohjan. Tarkoitus ei ollut suinkaan piirtää loppuelämää kipsiveistoksia. Tarkoitus ei varmasti ollut myöskään tehdä maata mullistavaa uudistavaa taidetta noilla oppitunneilla. Tarkoitus oli kehittää ammattilaisuuteen tarvittava taitopohja. Kun työkalut olivat hallinnassa, oli muutamien noista taideopiskelijoista mahdollista uudistaa taidetta. Vähemmälle on jäänyt tämä merkittävä tosiasia: Valtaosa noista opiskelijoista tienasi kenties taiteella elantonsa, jättämättä sen mullistavampia muistijälkiä taidehistorian kirjoihin.

Tätä kirjoittaessani tiedän, että lähes 100 % varmuudella kohtaloni on sama kuin noiden unohduksiin vaipuneiden taiteilijoiden. En luultavasti tule tekemään maata mullistavia graafisen suunnittelun merkkiteoksia. En usko luovani myöskään kuvia, joita ihaillaan viidensadan vuoden päästä. Mutta kuten Paul Rand kehoitti tekemään: tulen tekemään parhaani.

Kirjoutukseni kiteytyy tähän: Suurimman haasteen tai asetettavan tavoitteen ei tarvitse olla mahdollisimman omaperäiseen tyyliin väkisin pyrkiminen, vaan kehittyminen ja kehittymisestä nauttiminen.

Mustaa ja valkoista värilliselle paperille

Kuluneen vuoden aikana on tullut joitakin kertoja kokeiltua värillistä paperia valkoisen sijasta. Värillinen paperi mahdollistaa vaaleimpien aluiden piirtämisen, varjojen lisäksi voidaan tällöin muotoilla myös valolla. Tällöin pääsee kenties hieman vähemmällä työmäärällä verrattuna valkoiseen paperiin. Ihastuin tekniikkaan sen verran, että kokeiluja varmasti tulee lisääkin.